Puhelinriippuvuudesta, ihmiskokeista ja kadonneesta keskittymiskyvystä

Nani on kirjoittaja ja valokuvaaja, joka elää nykyään onnellisena ilman somesovelluksia.

Jotain on pielessä silloin, kun ei pysty lukemaan kirjaa kadonneesta keskittymiskyvystä vaan vilkuilee puhelintaan parin sivun välein.

Hurja ihmiskoe

Kadonnut keskittymiskyky (Bazar Kustannus, 2022, suom. Timo Korppi, kirja saatu arvostelukappaleena) on toimittaja ja tietokirjailija Johann Harin neljäs kirja, jossa hän tutkii, mitkä asiat tuhoavat keskittymiskykymme.

Kirja on tarinallinen kokoelma asiantuntijahaastatteluita, joita Hari käy tekemässä ympäri maailmaa. Runsas lentely onkin kirjan häiritsevin anti. Onneksi moni muu juttu toimii paremmin.

Haastatteluiden lisäksi Hari laittaa itsensä peliin.

Kirjan ponkaisee käyntiin ihmiskoe, jossa Hari luopuu puhelimestaan ja netistä kolmeksi kuukaudeksi ja eristää itsensä pieneen Provincetownin kylään kaukana kotoa. Siellä hän haistelee merituulta ja miettii, että kyllä vaan, elämä on jotenkin leppoisampaa näin.

Löysin itseni kauhistelemasta Harin koetta: Aikamoista. Miten kukaan kykenee tuohon? Ja toisaalta mietin, mihin itse pakenisin? Palasin ajatuksissani Helsingin yliopiston biologiselle asemalle, jonne eristäydyin viikoksi kirjoittamaan gradua. Hakkasin näppistä ja söin sipsiä kaukana kotoa. Jotain samaa siinä tuntui olevan.

Harin ihmiskoe kummitteli minulle koko loppuvuoden. Olin jo aiemmin todennut olevani turhan riippuvainen puhelimestani, mutta nyt tunsin jo fyysistä ahdistusta kaivaessani kännykän esiin kassajonossa. Silti klikkailin sovellukset auki samassa järjestyksessä kuin ennenkin: Instagramista Facebookiin, Threadsista Hesariin, Iltiksestä Duolingoon ja eikun alusta uudestaan.

Pandemian syytä

Turhautumiseni oli huipussaan aina silloin, kun yritin tehdä töitä somessa, lähinnä Instagramissa, eikä homma edennyt. Sovellus kadotti tarinanpätkiä, jätti tekstityksen pois, kaatuili eikä ladannut videoita. Se siis kettuili päin naamaa keskisormi pystyssä. Varasti aikaani.

Erään epäonnistuneen sometuksen päätteeksi päätin poistaa somesovellukset ja sähköpostin puhelimestani joululoman ajaksi. Edellinen somelomani oli ollut ennen pandemiaa, joten nyt oli korkea aika.

Itse asiassa, kulkutauti kamppasi sekä Johannin että minut. Hari oli palaamassa haastattelumatkalta takaisin Lontooseen, kun hän ihmetteli ihmisten käyttävän maskeja. Hari kertoo kirjassaan, kuinka hänen keskittymiskykynsä, siis jo jokseenkin palannut, tuhoutui koronaviruksen myötä. Oma kokemukseni on hyvin samankaltainen.

Alussa tartuntalukujen seuranta koukutti, sittemmin keskustelu kulkutaudin ympärillä kiehtoi. Onnistuin keskittymään töihini, kiitos uusien viestintähommien, mutta perhevapaalle jäädessäni jouduin limboon. Äkkiä minulla oli kaikki maailman aika näprätä puhelinta sohvannurkassa

Helpotusta ja hallintaa

Jo vuosien ajan sisällöntuotannon kuormittavuus on ollut yksi suosituimmista keskusteluaiheista kollegojen kanssa.

Miten algoritmi toimii tällä viikolla? Mikä video trendaa? Millainen julkaisu saa näkyvyyttä? Eikä tämä edes riitä. Jotta olisi olemassa, on tehtävä sisältöä, joka katoaa 24 tunnin kuluttua. Kun asiaa pysähtyy ajattelemaan, se tuntuu aivan absurdilta.

Jo reilu vuosi sitten samaan lopputulokseen päätyi Hanne Valtari eli Lähiömutsi. Se oli rohkea päätös vaikuttajalta, jonka tilipussia tarinat kasvattavat. Minun riskini oli pieni, sillä laulelen tässä vain omiani.

Halusin palata tuottamaan sellaista sisältöä, jonka tunnen omakseni ja jonka tekemisestä pidän. En halua olla mainostoimisto, jonka suurin ja ainoa asiakas itse olen.

Niinpä aloitin somelomani muutama päivä ennen joulua. Poistin Instagramin, Threadsin, Facebookin ja sähköpostin. Kun kuvakkeet katosivat puhelimestani, tunsin välitöntä helpotusta ja hallinnan tunnetta. Olin pitkästä aikaa niskan päällä.

Kolme viikkoa vieroitusoireita

Mutta yhtä nopeasti iski levottomuus. Kassajonossa, iltaisin sohvalla telkkaria töllätessä, heti ensimmäiseksi aamulla. Halusin saada puhelimen käteeni. Halusin turvaa.

Eräänä iltana istuin kotimme portaikossa odotellen lapsen nukahtamista. Voisin vaikka jakaa uusimman julkaisuni tarinoihin, ajattelin. Menin sovelluskauppaan, latasin Instagramin takaisin puhelimeeni ja toteutin suunnitelmani.

Koko tämän pariminuuttisen toimituksen ajan sisuskaluja kiristi ja voin pahoin pelkän kuvakkeen näkemisestä. Poistin sen uudestaan luuristani enkä ole siihen sen koommin koskenut.

Levottomuutta en kuitenkaan onnistunut karistamaan ihan yhtä helposti. Se vei kolme viikkoa. Kaikista vaikeinta oli päästä eroon tsekkaamisen tavasta. Onko joku kommentoinut jotain? Onko tullut tykkäyksiä? Ei asia minua oikeasti kiinnostanut, mutta kerropa se riippuvuudelle.

Kolmessa viikossa ymmärsin, etten kaivannutkaan somelomaa vaan kehittyneemmän suhteen puhelimeni kanssa.

Ei vain oma syy

Vaikka tiedän, ettei kadonnut keskittymiskyky ole pelkästään oma syyni, en osannut ajatella sen olevan niin paljon jonkun muun syy. Harin kirja on oikeastaan synninpäästö: sä vedät ihan hyvin.

Kadonnut keskittymiskyky opetti, että maailmassa on virhe, jota vastaan minun on taisteltava. Kun Hari kertoo tutkimuksesta, jossa multitaskauksen todettiin laskevan hetkellisesti älykkyysosamäärää, nyökyttelen. Mutta kun hän nostaa esiin flow-tilojen särkymisen, huomaan olevani olennaisen äärellä.

Juuri se minua on vaivannut.

Jokin on päässyt minun ja flow-tilan väliin.

Hari esittelee yhdysvaltalaisen psykologi Mihály Csíkszentmihályin, joka tuli tunnetuksi mm. flow-tilaa käsittelevistä tutkimuksistaan. Hari esittelee Csíkszentmihályin ajattelua nostamalla tikunnokkaan työnsä pauloissa olevan taiteilijan. Hän ei kuule, ei näe mitään. Hän haluaa vain luoda. Ja kun teos on valmis, hän tarttuu seuraavaan.

Järjestelmävirhe - häiritsevä teknologia - tappaa flown ja tekee meistä, Harin sanoin, tynkiä itsejämme. Siispä sivulla 75 selvisi, mikä minua vaivasi: en osannut enää nauttia prosessista, en päässyt flow-tilaan, olin vain varjo itsestäni.

Eroon aivosumusta

Kolmen viikon jälkeen rekisteröin käsinkosketeltavat muutokset.

Ensin huomasin tarttuvani kirjaan yhä useammin. Vaihdoin puhelimen kirjaan niin lounaalla kuin bussissakin. Sitten huomasin, etten kaivannut äänikirjaa metsälenkeillä vaan nautin ajasta omien ajatusteni kanssa. Lopulta telkkaria katsellessa ymmärsin, että aika moni sarja oli tainnut saada minulta haukut vain siksi, etten pysynyt luurintuijottelultani juonessa mukana.

Todellinen pommi seurasi kuitenkin tammikuussa: Töihin palattuani huomasin asioiden olevan minulle helpompia kuin aiemmin. Osasin olla itseni kanssa, ja minulla oli pitkiä ajatuksia, joita halusin tutkia. Aistini olivat hereillä, aivosumu kadonnut. Olin skarppi. Olin luova. Koin itseni jopa fiksummaksi.

Ei paluuta vanhaan

Tätä kirjoittaessa olen ollut ilman some- ja sähköpostisovelluksia puolisentoista kuukautta. En usko, että voin enää palata vanhaan.

Hari kirjoittaa Aza Raskinista, joka mullisti internetin (ja maailman!) kehittelemällä päättymättömän skrollauksen. Minun kohdallani kyse oli ennemminkin päättömästä skrollauksesta. Niin paljon aikaani annoin somesovellusten loputtomille uutisvirroille. Vielä yksi video! Entäpä tämä julkaisu!

Myös Raskin itse jäi oman keksintönsä vangiksi. Aluksi hän oli tietysti ylpeä saavutuksestaan. Olihan hän onnistunut lisäämään ihmisten ruudun ääressä käyttämää aikaa. Mutta kun hän huomasi keksinnön muuttavan myös hänen omaa ja läheistensä käytöstä, alkoi hymy hyytyä.

Lopulta Raskin laski, että hänen keksintönsä myötä noin 200 000 ihmiselämän verran tunteja kului päivittäin päättömään skrollaukseen. Päivittäin, ystävät. Päivittäin. Innovaatio olikin joukkotuhoase.

Vaillejäämisen iloa

Hitaampi some sopii minulle, helposti addiktoituvalle ihmiselle. Se tarjoaa jonkin sellaisen turvan, josta en halua enää luopua.

Mitä olen tehnyt somettomalla ajallani? Esimerkiksi kirjoittanut. Yksi tavoitteeni oli siirtyä hiljalleen pidempien tekstien pariin, ja niitä julkaisen Substackissa.

Koska teen suuren osan työstäni netissä, minun on suojeltava aivojani paremmin. Tiedän, kuinka some vie mukanaan. Se ei kysele lupia. Tiedän onneksi myös sen, että työskentelen parhaiten silloin, kun onnistun pitämään ajatukseni yhdessä paikassa. Pitkään. Se motivoi.

Ja juuri siksi minua hävettää sanoa tämä:

Vaillejäämisen ilo on todellista iloa.

Enemmän aikaa

Kun viivähdän Instagramin tarinoissa, minulle tulee lämmin olo. Kun katselen Threadsin uutisvirtaa, hymähdän. Olen Facebookissa läsnä pari minuuttia, ehkä korkeintaan viisi. Ja kaikissa näissä hetkissä koen, että tarkastelen alustoja ulkopuolisena.

Ajattelen, etten enää koskaan halua hukata aikaani päättymättömälle skrollaukselle. Ajattelen, että minulla on nyt enemmän aikaa.

Sekä Hari että minä hallitsemme nykyään puhelimiamme. En tiedä Johannin päivittäisestä ruutuajasta, mutta omani putosi 6-8 tunnista 1-3 tuntiin. Ne päivät, jolloin viivyn puhelimellani useamman tunnin, ovat päiviä, jolloin kirin italian opinnoissani Duolingossa tai kuuntelen koukuttavaa äänikirjaa.

Ihmiskokeeni ei vaatinut eristäytymistä Provincetowniin tai biologiselle asemalle. Se vaati sitä, että eristin puhelimen laukun pohjalle ja toiseen huoneeseen. Kaikki alkoi ahdistuneen ihmisen päätöksestä ja päättyi rauhaan.

Ja jos jotain tämä maailma kaipaa, se on rauhaa. On hyvä aloittaa itsestä.