Mitä 144 euroa opetti minulle?

Kirjoittaja on Luovia-median päätoimittaja, valokuvaaja ja vapaa kirjoittaja.

Rakastin kotitoimistoa. Se mahdollisti minulle koko spektrin tehokkuudesta vitkutteluun. Rakastin Käpylän työhuonetta ja rakastin Sipoon työhuonetta.

Sitten sain lapsen. Nostin etusormeni ilmaan painavan ajatuksen merkiksi ja sanoin: “Luovun työhuoneestani vain, jos lapsi tuo saman verran rahaa taloon kuin minä.”

Seuraavana päivänä päätin luopua kotitoimistostani.

Minua kohtasi onni: kummisetäni tarjoutui vuokraamaan huoneen praktiikaltaan, joka sijaitsee naapuritalossa. Hinta: 144 euroa.

Minäkö maksaisin työhuoneestani?
Riittäisikö kuitenkin keittiönpöytä?
Pitäisikö vain ostaa isompi koti?

Ymmärsin asian laidan vilkaistessani työhuoneeseemme: kahden ihmisen kamat tursuivat joka puolelta. Puolison soittimet, minun mapit ja maalaustarvikkeet, mikit, näytöt, kovalevyt. Vuokrasopimuksen perään haikailin viimeistään silloin, kun kurkkasin Oikotien tarjonnan: 144 euroa kuulostikin yllättäen rököhalvalta.

Työskentelisin edelleen mieluummin kotoa käsin, mutta olen oppinut rakastamaan työhuonettani. Se on ruma eikä yhtään kaunis, mutten ole koskaan ollut niin tehokas kuin nyt. Tai oikeastaan: en ole koskaan ottanut työtäni yhtä vakavasti kuin nyt.

Luen jälleen Natalie Goldbergin kulttiteosta Writing Down The Bones. Hän kirjoittaa siinä työtilan merkityksestä näin:

“It is good to give ourselves a writing room and a place to put our writing tools, but we should know ourselves well enough not to become lost in interior decoration. I remember the first room I rented for seventy-five dollars a month. It was a big room on the third floor of someone else’s house. It had unfinished floors and three windows. With the owners at home, I had to befriend a Doberman pinscher for three days before the dog would let me in the house when no one else was there. But even with that, it was very important for me to have a place all my own to write in and in another part of the city. It meant I took myself seriously.”

Olen ottanut yrittäjyyteni aina tosissaan ja tiennyt, että pystyn elättämään itseni yrittäjänä. Mutta niin vain tuo 144 euron vuokra sitoutti minut yritykseni työntekijäksi entistä syvemmin.

Ehkä vielä joskus työskentelen kotoa käsin, mutta toistaiseksi tässä on hyvä. 144 euroa opetti sen, että puitteet ovat usein vain tekosyy.

Meikäläinen työhuoneella silloin, kun emme vielä olleet varastoineet selkäni taakse rumpusettiä tai kamerakalustoa.