Vaihto Nikonista Fujiin — NANI ANNETTE

Kun Fuji pääsi töihin

Kun joku hurmaavista asiakkaistani tarvitsee hääkuvaajaa, on kunniatehtävä olla paikalla. Vaikka kuinka olisi lopettanut häiden kuvaamisen jo vuosikausia sitten. Vaikka kuinka vastaisi aina kysyttäessä kiitos ei. Kun hurmaavat pyytävät, on mentävä.

Niinpä latasin akut, tsekkasin linssit, muistikortit ja muut vermeet. Katsoin ajoajan navigaattorista, kurkkasin sääennusteen. Lopulta pakkasin auton, hihkaisin heipat kotipojille ja lähdin keikalle. Vielä parkkipaikalle kurvatessa olin varma, että kuvaisin keikan Nikonillani. Mutta niin vain huomasin nostavani laukusta Fujin. Nämä kuvat ovat ensimmäinen asiakastyöni Fujilla enkä olekaan tuon keikan jälkeen Nikoniin koskenut.

Onneton hifistelijä

Pian 10 vuotta sitten seisoin vastaamassa kysymyksiin koiramuotokuvauksesta Kameraseuran tilaisuudessa. Joku osallistujista halusi tietää, millaista valonmittausta labradorinnoutaja-Sulon kuvassa oli käytetty. Ehkä jo arvasitkin; minä nostelin olkiani ja pyörittelin päätäni. Ei minulla ollut aavistustakaan. Kerroin, että valokuvatessani näen mielessäni valmiin kuvan ja koska tiedän, miten se otetaan, se riittää minulle.

En ole koskaan ollut kummoinen kamerahifistelijä. Rakastan kyllä kaikenlaisia vempeleitä, mutta se, miten asiat toimivat, ei ole koskaan kiinnostanut minua. Olen omistanut kymmenkunta digikameraa, mutta työkseni olen kuvannut näillä: Nikonin D300s (2010, kroppikenno), D700 (2011), D800 (2013) ja D850 (2018?) sekä Fujilta X100T (2015) ja XT3 (2020). Edit 03/23: Hankin kameralaukkuuni uuden Fujin, X100V:n.

Olen myös jonkinlainen minimalisti, mitä kameroihin tulee ja tykkään saada aikaan mestariteoksia sillä, mitä minulla jo on. Pystyn helposti kuvaamaan koko keikan yhdellä linssillä, mutta yleensä käytän Nikkorin 35 mm (tai Fujin 23 mm) laajista ja Nikkorin 85 mm (tai Fujin 56 mm) potrettilasia rinnakkain.

Mikä on tämä Fuji?

Fujista kuulin ekaa kertaa vuonna 2012 Benj Haischin blogista. Hän hommasi (tai sai, en tiedä) itselleen tyylikkään pikkukameran, Fujin X100-mallin, ja kertoi, kuinka mahtavaa on kantaa mukanaan huomaamatonta ja kevyttä kameraa. Aivan niin, mahtavaa! Silloin minäkin koin tarvitsevani pikkukameran.

Pikakelataan kolme vuotta, sillä olen mahdoton jahkailija (ja tarkka rahoistani). Vuoden 2015 kesällä lähdimme Maltalle, ja sitä ennen hankin ensimmäisen Fujini, X100T:n. Olin testannut saman vuoden keväällä kollegani Johannan X100:aa ja tykästynyt sillä ottamiini kuviin. Ne olivat ihan eri maata kuin Nikonin möhkäleellä tallentamani ruudut. Ne olivat jotenkin arkisempia ja rouheampia ja juuri siksi niistä pidin. Kävin hakemassa oman satasarjalaiseni rakastamastani TopShotista.

Tekisi mieleni sanoa, että tuo oli käännekohta urallani, mutten aio olla niin mahtipontinen. Kamera on vain kamera. Mutta sen voin todeta, että Fuji on minulle jotenkin helpommin lähestyttävä kuin Nikon. Nikon on ollut aina hieno työkaveri, luotettava ja virallinen, sellainen tiukka ponnari. Fuji on kai vähän kapinallinen, pieni ja pippurinen, vähän persoonallisempi sotkuinen nuttura. Ehkä itse haluaisin olla enemmän Fujin kaltainen.

Seitsemän vuotta Fujia

Kuljetin pikkuruista satasta ympäri maailmaa Maltalta Mauritiukselle kunnes myin sen vuosi sitten kaverilleni Tiinalle. X100T oli jäänyt pölyttymään sen jälkeen, kun olin ostanut kesällä 2020 XT3:n Foto Monzasta. (Kävin muuten ostosreissun jälkeen sushilla. Sen olisin jättänyt väliin, jos olisin tiennyt olevani raskaana.)

Tajuan vasta nyt, että olen kuvannut Fujilla jo seitsemän vuoden ajan. Varmaankin 98 % katu- ja matkakuvistani on otettu jommalla kummalla Fujeistani, loput sitten Nikoneilla ja iPhoneilla. Ei siis ole mikään ihme, että halusin kokeilla sitä myös asiakastöihin.

Olen tehnyt tätä siirtymää hissuksiin enkä ole vielä myynyt Nikoneitani. Jos ostopäätöksen tekeminen vei useamman vuoden, niin vie tämä vaihdoskin. En raaski millään myydä tärkeiksi tulleita työvälineitäni, vaikka minun pitäisi ymmärtää niiden olevan vain kallista materiaa.

Mitä tapahtui tyylilleni?

Moni Fujiin vaihtanut sanoo, että siinä on vain sitä jotain. Se on ihan hyvä kuvaus asiain tilasta, vaikken itse uskokaan “siihen johonkin”.

Yksi ensimmäisistä XT3:lla ottamistani kuvista oli serkustani Emiliasta. Olimme road tripillä Rengasreitillä ja matkalla Seilin saareen. Emilia seisoi lautan hämärällä käytävällä katsellen ulos merelle. Nappasin hänestä nopean kuvan. Siitä tuli täydellinen jo kamerassa.

Jos peilittömät järjestelmät ovat sinulle tuttuja, saatat nyt tuumata tämän johtuvan kameran elektronisesta etsimestä. Ja johtuuhan se siitä, ainakin osittain. Mutta väitän Fujin onnistuneen kehitystyössään siten, että heidän kameransa lukevat valoa erityisellä tavalla. Tiedän nimittäin aika paljon valosta ja rakastin sitä, mitä Nikon mahdollisti minulle valon kuvaajana. Mutta Fuji mahdollistaa vielä enemmän olemalla vähemmän. Fuji antaa minulle enemmän tilaa olla valokuvaaja.

En enää ajattele kameraani. Se on varmaan parasta tässä kaikessa. Kuvaan myös paaaljon vähemmän kuin Nikonilla (ystäväni Timo paljasti tämänkin johtuvan elektronisesta etsimestä; olipa tylsä ja tekninen totuus!), mikä jättää enemmän tilaa vuorovaikutukselle asiakkaitteni, kohteitteni, kanssa. Aluksi se tuntui hassulta ja pelkäsin, että minulla oli liian vähän onnistuneita kuvia.

Kuka tahansa voi kokea “sitä jotain”, millä ikinä kuvaakaan. Minä liitän kuitenkin Nikonin kanssa työskentelyyn sellaista kurinalaisuutta, josta on ollut nautinnollista päästä eroon. Näissä hääpotreteissa huomaan jotain uutta Nania, uudenlaista vapautta ja raikkautta. Ehkä suhtaudun muotokuvaukseen nyt kuten katukuvaukseen - aikanaanhan se oli toisin päin.

Kohti sesonkia ja sen yli

Kun aloitin ammattilaisena 11 vuotta sitten, piti kameran olla mahdollisimman iso. Sen piti tursuta kädestä tyylikkäästi ja peittää ainakin puoli naamaa. Jos olen rehellinen, saatoin ensimmäisinä vuosinani ajatella kameran tekevän kuvaajan.

Nykyään kameran on hyvä olla mahdollisimman pieni. Peilittömät kamerat ovat tulleet jäädäkseen eikä suuri koko ole laadun tae. (Eihän se koskaan ole ollut, mutta tiedät, mitä tarkoitan.) Olisin voinut vaihtaa Nikonin peilittömään Z-sarjaan, mutta silloin olisin joutunut opettelemaan jotain ihan uutta. Nyt minulla oli jo monivuotinen kokemus Fujista.

Sehän voi olla, etten olekaan tyytyväinen kroppikennoiseen Fujiini enää seuraavan sesongin jälkeen. En ole kuvannut sillä vielä yhtään dokumentaarista keikkaa enkä tiedä, miten se tottelee minua pidemmän päälle. Mutta seitsemän vuotta ei voi olla ihan väärässä - eikä nämä kuvatkaan hullumpia ole. Tarvittiin vain uskallusta ja ymmärrystä. Kun tartuin tällä keikalla Fujiin, tiesin saavani aikaiseksi jotain erilaista, mutta monin tavoin parempaa kuin ennen.