#099 Kun kaikki on jo tehty, jää jäljelle tulkinta - Mitä plagioinnista pitäisi ajatella?

mitä on plagiointi

Jaksossa 99 puhutaan matkimisesta, varastamisesta ja vähän myös itseluottamuksesta. Jokaiselle taidealan yrittäjälle on tuttua huttua puhe plagioinnista eli toisen työn esittämisestä omanaan. Jokainen myös tietää sen, että matkiminen on osa kasvua. Jaksossa kerron omista kokemuksistani ja tunteistani, ja pohdin, kuinka voisimme suhtautua kielteisiin ajatuksiin ja tunteisiin menettämättä otettamme? Tuttuun tapaan jakso keskittyy hyvään: miksi sillä ei oikeastaan ole väliä, jos joku kopioi meitä?

Vuonna 2013 koin tulleeni plagioiduksi. Eräs valokuvaaja otti tismalleen samanlaiset kuvat kuin minä, samassa paikassa, saman rotuisesta ja värisestä koirasta. Samassa valossa. Todennäköisesti saman tyyppisellä objektiivilla. Hän käytti samaa markkinointimateriaalia ja samaa myyntipuhetta. Siis lähes sanasta sanaan. Kamera sentään oli erilainen kuin minulla.

Edellisenä vuonna kuvaaja oli käynyt kuvauksessani, muttei ollut ostanut yhtään kuvaa. Koin tulleeni hyväksikäytetyksi. Petetyksi. Koin, ettei työni ole minkään arvoista, kun sen voi tuosta vain kopioida ja myydä halvalla eteenpäin. Minut oli myös kyllästetty akateemisilla viittausmerkinnöillä. Jos kirjoitin toisen ajatusten pohjalta, oli tekstiin laitettava viittaus. Saman koin pätevän taiteeseen: kunnia sille, jolle kunnia kuuluu. Kun inspiroidun toisen työstä, sanoista, ajatuksista, on alkuperäisen idean äiti tai isä mainittava.

Tunnekuohun laannuttua hahmottelin viestiä kuvaajalle. Näpyttelin ja muokkasin. Vatvoin, vääntelin, muutin sanajärjestystä, poistin osan tekstistä ja kirjoitin uudet sanat tilalle. Lopulta jätin sisällön hautumaan ja hyvä niin. En koskaan lähettänyt viestiä enkä koskaan ole asiaa harmitellut. Sen sijaan otin ensimmäisen juoksuaskeleen, laitoin uuden vaihteen silmään ja paahdoin täysillä eteenpäin.

Vuosia myöhemmin kollegani kertoivat, että kuvaaja oli lopettanut toimintansa. En tiedä mitä kävi, eikä sillä ole tarinan kannalta merkitystä, mutta toivon hänelle kaikkea hyvää. Vaikka edelleen huomaan pienen ärsytyksen itsessäni tästä kirjoittaessani, olen myös kiitollinen oppitunnista. Opin arvostamaan omaa kädenjälkeäni, opin todella paljon markkinoista ja kilpailusta, mutta kaikista eniten opin asiakaskokemuksesta: asiakas ei osta koskaan kuvaa vaan kokonaisuuden.

Idea vaihtaa omistajaa

Tähän alkuun haluan jakaa myös toisen tarinan. Se ei ole minun vaan löydät sen Elizabeth Gilbertin Big Magic -kirjasta.

Tuossa kirjassa on yksi kohta, joka saa minussa aikaan kylmiä väreitä. Gilbert kertoo romaanikäsikirjoituksestaan, joka ei koskaan valmistunut. Idea Amazonin sademetsään sijoittuvasta romaanista, jonka pääosassa on keski-ikäinen nainen, Evelyn, katosi vuosien varrella, hautautui muiden projektien alle. Koska Gilbert ei kuitenkaan ole luovuttaja, hän roikkui ideassa kiinni aina erääseen konferenssiin asti. Siellä hän ystävystyi toisen tunnetun kirjailijan, Ann Patchettin kanssa.

Tapaamisensa jälkeen naiset aloittivat kunnon vanhanaikaisen kirjeenvaihdon. Eri puolilla Yhdysvaltoja asuvat Elizabeth ja Ann kirjoittivat toisilleen kuukausittain arkisista asioista, mutta ennen kaikkea kirjoittamisesta. Syksyllä 2008 Ann kertoi kirjeessään Elizabethille, että hänellä on työn alla Amazonin viidakkoon sijoittuva kirja. Elizabeth kiinnostui ja kysyi mistä Annin kirja kertoo, sillä hänellä oli jo pitkään ollut kesken käsikirjoituksensa samasta aihepiiristä. Seuraavassa kirjeessään Ann vastasi, ettei vielä halua kertoa sen enempää, sillä kirja on vasta alkutekijöissään.

Kun naiset tapasivat seuraavan vuoden helmikuussa, he päätyivät keskustelemaan käsikirjoituksistaan. “Kerro sä eka”, Ann sanoi. “Sun kirja oli ensin.” Ja niin Elizabeth kertoi juurta jaksain juonenkäänteistään ja valaisi ystäväänsä kirjansa sisällöstä. Kun Elizabeth lopetti, hänellä oli vastassaan Annin herkeämätön tuijotus. Vapaasti suomentaen voisi kai todeta Annin sanoneen: “No mitä helvettiä?” Elizabeth oli tietysti yllättynyt reaktiosta ja kysyi mistä moinen reaktio. Tähän Ann totesi, että myös hänen kirjansa kertoo keski-ikäisestä naisesta, joka on salaa rakastunut pomoonsa, ja että muutkin juonikuviot täsmäävät Elizabethin romaanin kanssa.

Tässä vaiheessa tulevat kylmät väreet.

Gilbert nimittäin vannoo, etteivät naiset ole keskustelleet käsikirjoituksistaan aiemmin. Eivät jakaneet ideoita tai sparrailleet toisiaan. Ja vaikka eroavaisuuksiakin oli, mikä selittää yhtäläisyydet? Gilbertin mukaan hän kadotti oman ideansa samoihin aikoihin, kun hän tapasi Patchettin konferenssissa. Gilbert siis uskoo idean vaihtaneen omistajaa tapaamishetkellä.

Uskoo ken tahtoo! Olen sen verran hihhuli, että olin kertomuksen luettuani aivan puulla päähän lyöty. Gilbertin mukaan ideat ovat liikkuvaista sorttia. Ne hakeutuvat sellaisten ihmisten keskuuteen, joissa ne pääsevät parhaalla mahdollisella tavalla esiin.

Mitä plagiointi on?

Kautta taidehistorian ja akateemisen historian plagiarismi on kukoistanut mitä erilaisimmissa muodoissaan. Koska en tunnetusti ole tekijänoikeuslakimies, otin ihan Googlen avuksi käsitemäärittelyyn.

CIIT College of Arts and Technology kuvailee plagiarismia tosi yksinkertaisesti. Sitä on siis olemassa kahdenlaista, taidevarkautta ja jäljentämistä. Taidevarkaudella tarkoitetaan sitä, jos esitän sinun maalaaman taulun, ottamasi kuvan tai kirjoittamasi tekstin omanani. Selvä kuin pläkki! Myös se, jos yritän muunnella tekemääsi taulua saadakseni näyttämään sen joltakin muulta on plagiointia. Jäljentämisellä sen sijaan tarkoitetaan sitä, jos esimerkiksi maalaat taulun mahdollisimman paljon alkuperäistä mukaillen. Myös jäljentämisessä huomioidaan muutokset: se, että lisäät jotain väriä muuten originaalia jäljittelevään kopioon ei tee taulusta sinun tekemää.

Samaisella sivustolla kerrotaan kolme hyvää vinkkiä plagioinnin välttämiseksi. Ensimmäinen on alkuperäisen työn käyttäminen inspiraationa. Tämä voisi tarkoittaa esimerkiksi sitä, että nähdessäni vaikkapa kuvan vauvasta köllöttelemässä auringonkukkapellossa toteutan saman idean koiranpennun kanssa päivänkakkarapellossa. Toinen vinkki, jonka CIIT jakaa on erilaisten ideoiden sekoittaminen. Voin hyödyntää viittä erilaista kuvaa uuteen teokseeni, joka on tietysti aivan uniikki. Kolmas vinkki on yksinkertaisesti tehdä samantyyppinen työ kuin vauva auringonkukkapellossa, ja kiittää alkuperäistä taiteilijaa ideasta. Eikö kuitenkin olisi kiva tehdä jotain ihan omaa?

On eri asia puhua siitä, että inspiroituu toisen työstä kuin siitä, että varastaa ne. Varkauksia kenenkään ei tarvitse sietää. Etenkin silloin, kun toisen alkuperäisellä idealla tehdään rahaa, ollaan vaarallisilla vesillä. Mutta siinä, että joku toinen saa saman tyyppisen idea kuin minä, ei ole mitään väärää. Ehkei minunkaan ideani ollut kovin omaperäinen. Voisi ehkä sanoa, että ideat kuuluvat itselleen. Ne elävät omaa elämäänsä ja oikeissa käsissä, oikealla hetkellä, antavat kaikkensa.

Sillä kaikki on kuitenkin jo tehty. Jokainen kuva otettu. Kaikki keksitty. Sitä sun tätä yritetty ja niitä testaamalla epäonnistuttu tai onnistuttu. Jos minun ammattilaisena on vaikea erottaa valokuvaajien töitä toisistaan, mieti kuinka vaikeaa se on kuluttajalle, joka etsii sitä omaa valokuvaajaansa. Ja silti jokainen meistä kokee tekevänsä aivan ainutlaatuista työtä eikä kukaan meistä ole väärässä. Olenhan sentään puhaltanut kuvaan oman henkeni ja tehnyt vallalla olevasta ideasta oman tulkintani. Ideat liikkuvat, kaikki on jo tehty, mutta tulkinta on aina jokaisen oma.

Kuuletko oman äänesi?

Jos kaikki on jo tehty, mistä voi tietää, että käsillä on ihan oma juttu? On selvää, että samalla alalla työskentelevät ihmiset inspiroituvat samoista ideoista. On selvää, että myös taidealoilla seurataan vahvasti trendejä. En voi vakavissani väittää keksineeni koiramuotokuvausta uudestaan vain uudelleenbrändäämällä valokuvausbisnekseni.

Tiedän, että uusilla nettisivuillani käytettävät värit on trendikkäitä. Tiedostan, että jopa tietyt Instagramiin iskemäni asiat ovat trendikkäitä. Mutta samalla ne ovat asioita, joista minä pidän. Jos satun edes vahingossa pitämään trendikkäistä asioista, niin sehän on vain hyvä juttu liiketoiminnan kannalta. Ja toisaalta, ammattilaisena minun on kyettävä erottamaan sattuma ja trendit plagioinnista.

Osittain tämän vuoksi, että olisin varma kaiken tuottamani sisällön, siis kirjoitusteni, podcast-jaksojeni, kuvieni ja muiden töitteni omaleimaisuudesta, en seuraa kollegoita. Olen hiljentänyt lähes kaikkien profiilit, jotta kuulisin oman ääneni paremmin. Käyn toki katselemassa kollegoiden juttuja, vaihdan ajatuksia viestein, ihastelen heidän matkaansa. Mutta teen tämän äärimmäisen hallitusti ja vain silloin, kun olen oikeassa mielentilassa. Sen sijaan silloin, kun olen aloittamassa mitä tahansa luovaa työtä tai suunnittelutyötä en katso koskaan kollegojen tekemisiä. En koskaan.

Olen ollut kuin sieni lapsesta asti. Imin itseeni kaiken: sanonnat, vaatemaun, puhetyylit, mielipiteetkin. Vaikka aikuisena tällaiset pinnalliset asiat eivät kiinnosta, olen ihan varma, että olen edelleen vaikutteille altis. Olen ihan varma, että kymmenien valokuvaajien sivuilla surffailu tai kirjoittajien IG-julkaisujen kuluttaminen muuttaisi suhdettani omaan työhöni. Ei siksi, että olisin kateellinen tai epätoivoinen. Ei, en ole sellainen ihminen. Ei siksi, että olisin lannistunut vaan siksi, että tiedän miten voimakkaasti taide vaikuttaa minuun. Kun kuulen tietyn tai tietyntyylisen biisin, tunnen sen koko kehossani. Saatan itkeä tirauttaa tai lähteä tanssimaan. Kun katson tanssi- tai teatteriesitystä huomaan ajatusteni laukkaavan tuhatta ja sataa enkä enää muista mistä homma lähti liikkeelle. Jos muiden ammattilaisten työt vaikuttavat muhun näin väkevästi miksi ihmeessä vielä tutummat taiteenmuodot kuten valokuvaus ja kirjoittaminen vaikuttaisivat minuun yhtään vähemmän? Siksi yritän hakea inspiraatiota aina oman yhteisön ulkopuolelta.

Taideprosessin dokumentointi

Jos ajattelet, että sinulla on käsillä jokin aivan uniikki juttu, dokumentoi teoksesi syntyprosessi. Jos olet luomassa aivan tietynlaista valokuvaa, johon tarvitset aivan tietynlaisen taustan, kelpaa dokumentaatioksi se sähköposti, jonka lähetit taustakangasvalmistajalle. Sillä viestillä voit tarpeen vaatiessa todistaa sen, ettet ole repinyt kuvaa kasaan nähtyäsi vastaavan jollain toisella vaan että sinäkin sait samantyyppisen idean ja näit vaivaa taiteesi eteen. Päiväkirjan pitäminen, eri vaiheiden kuvaaminen ja nykyaikana myös työvaiheiden jakaminen sosiaaliseen mediaan (ilman suuria paljastuksia, totta kai) voi toimia dokumentaationa. Tämä PetaPixelin juttu kertoo eräästä valokuvapiirejä kohahduttaneesta keissistä.

Asenne ratkaisee

On ihan selvä juttu, että plagiointisyytökset ovat äärimmäisiä. Mistä minä tiedän varastiko toinen kuvaaja minun kuvaideani? Mistä sinä tiedät varastiko joku sinun ideasi? Ehkä kaikki on todella jo tehty, sanottu, kuvattu, soitettu. Ja juuri siksi haluan muistuttaa Elizabeth Gilbertin asenteesta. Hän piti Ann Patchettin ja oman romaanikäsikirjoituksensa samankaltaisuuksia ihmeenä. Pienenä ihmeenä, joka yhdisti heitä. Hän uskoi, että hänen lähes hylätty romaani-idea pääsi oikeuksiinsa Annin näppäimistöllä. Että hänen ideansa muutti muotoaan juuri sen verran, että se toimi paremmin Annin romaanina.

Emme voi vaikuttaa käsillä olevaan markkinatilanteeseen. Jos kaikki kuvaavat vauvoja samoissa asennoissa, samassa valossa, samoilla rekvisiitoilla, samalla kameralla ja linssillä, on erottautumistekijöiden löydyttävä sinusta itsestäsi. Jos kaikki, ja siis lainausmerkeissä tämä kaikki, kirjoittavat nyt megapitkiä lauseita ja kuulostavat samoilta puhuessaan arjestaan saaden sen näyttämään taianomaisen hienolta, on erottautumistekijöiden löydyttävä sinusta itsestäsi. Ja vielä: jos kaikki näin koronan aikaan valokuvaavat ihmisiä ikkunoiden läpi eikä yhtä kuvaa erota toisesta, on erottautumistekijöiden löydyttävä sinusta itsestäsi.

Emme voi vaikuttaa käsillä olevaan markkinatilanteeseen, jossa ihmiset inspiroituvat saman tyyppisistä asioista, kuten poikkeustilasta ja marjapuuron eri sävyistä ja arjesta. Mutta Voimme vaikuttaa asenteeseemme ja seistä rohkeasti oman työmme takana.

Ajattelen, että jokaisen tavoitteellisesti taidealalla työskentelevän - siis omaa työtään rakastavan ja sillä itsensä elättävän on tärkeää tarkistaa asenteensa säännöllisin väliajoin. Onko oma asenne sellainen, että se ruokkii omaa onnistumista? Valaako se uskoa siihen, että oma idea on ihan yhtä hyvä kuin jonkun muun? Onko oma asenne sellainen, että on helppo uskoa siihen, ettei muiden menestys ole pois itseltä?

Ihanneasiakas rakastuu ideaan

Mietin asenteita usein sparrattavieni kanssa. Näemme itsemme usein kaupparatsuina myymässä tuotetta kolkutellen ihmisten ovia. Mutta mitä enemmän pystymme siirtämään oman ajatuksemme lopputuotteesta ideatasolle, tuotteen luomis- ja syntyprosessiin, syyhyn miksi teemme työtämme, sitä helpompi meidän on nähdä oma työmme ainutlaatuisena, sieluamme kantavana teoksena.

Jos onnistumme tässä, meillä on paremmat mahdollisuudet tavoittaa se ihanneasiakas, josta tässäkin podcastissa on puhuttu useaan otteeseen. Ihanneasiakas ostaa sinut, ideasi, syyn tehdä työtäsi. Mitä kovemmin rakastat syytäsi tehdä työtäsi sitä kovemmin ihanneasiakkaasi rakastuu sinuun. Tuotteen pitää olla kunnossa, mutta ihanneasiakas ostaa koko paketin. Ja juuri siksi sillä, tekeekö joku samantyyppistä juttua kuin sinä, ei ole väliä.

Mutta tätä minä en tiennyt vielä siinä vaiheessa, kun toinen kuvaaja otti tismalleen saman kuvan. Tässä vaiheessa olet jo tajunnut sen, ettei sillä ole väliä plagioiko hän minua. Oleellista on se muutos, joka minussa tapahtui. Nimittäin ymmärsin sen, että työ, jossa näkyy kädenjälkeni, jossa on palanen sieluani, on aina minun. Joku teki sen jo ennen minua, muttei koskaan siten kuin minä sen teen.

Mikäli et ole vielä määritellyt ihanneasiakastasi, tee se. Jos olet ahdistunut siitä, että markkinoilla on monta vastaavaa palveluntarjoajaa kuin sinä, tarvitset ihanneasiakkaan profiilin. Jos sinulla on toisinaan sellainen fiilis, että hukut ihan vääränlaisiin töihin, mieti kenen kanssa haluat oikeasti työskennellä ja kuka on se unelmien asiakas juuri sinulle? Millä sanoilla hän ottaa sinuun yhteyttä? Mitkä asiat teitä yhdistää? Mitä haluat, että hän huomioi työssäsi?

Tämän tyyppiset harjoitukset ovat tosi hyviä myös hahmottamaan omaa tekemistä tarkemmin. Vsaikka olisit taidemaalari, valokuvaaja, videokuvaaja, keramiikkataiteilija, tatuoija tai muu visuaalisia palveluita tuottava taidealan yrittäjä, on tärkeää että osaat puhua omasta työstäsi. Että osaat ihan konkreettisesti kirjoittaa siitä, mistä työssäsi on kysymys. Osaat kertoa miksi teet sitä mitä teet, kenelle sitä teet ja miten sitä teet. Mikä sinun työssäsi on syvintä sinua? Mikä tekee tyylistä juuri sinun tyylisi? Mitkä asiat toistuvat kerrasta toiseen tai mitä ilman käsistäsi ei lähde työn työtä?

Laput silmille

Olemmeko päätymässä lopputulokseen, että laput silmille ja karkuun? Totta kai olemme. Todella monet kuvaajat ottavat saman tyyppisiä kuvia kuin minä. Sitä kutsutaan kilpailuksi. (Jos joku väittää, ettei kilpailua ole, hän höpöttää omiaan. Kilpailua on, mutta se ei tarkoita veristä mittelyä kollegoiden kesken tai epäkunnioittavaa käytöstä Facebook-ryhmissä.) En ole keksinyt omaa työtäni, minä vain teen omaa työtäni.

Todellista plagiointia kenenkään ei tarvitse sietää, tietenkään. Jos joku varastaa kuvasi Instagramissa, raportoi siitä. Se, että kollegani lohduttivat minua sanomalla kopioimisen olevan suurin ihailun muoto, ei lohduttanut. Plagiointi on vain älyttömän typerää ja siitä tulee pahaa mieli. Eli siis laput silmille ja karkuun. Juokse kovempaa, keksi jotain uutta, muista kohderyhmäsi, palvele paremmin.

Pohjimmainen syy siihen, että minua loukkasi toisen kuvaajan samankaltainen kuva oli kuitenkin oma epävarmuuteni. Se, että olin ollut markkinoilla vasta hetken ja heti koin joutuneeni nurkkaan. Ennen tuota hetkeä minulla ei ollut osaamista määritellä omaa asemaani enkä tiennyt sitä, että kaikki eivät ole asiakkaitani. En tiennyt sitäkään, että tuon tilanteen jälkeen tulisin kohtaamaan vielä monta vähän vastaavaa tilannetta. Sillä ihmiset inspiroituvat samankaltaisista asioista, samankaltaisesta valosta. Koiramuotokuviin sopivat tietynlaiset linssit, sitähän itsekin koulutan muille. Eivätkä miljöötkään nyt ole kovin moninaisia. Oma epävarmuuteni sai aikaan tunnekuohun. Koin olemassaoloni uhatuksi.

Sillä, tulinko plagioiduksi, ei siis ole väliä, mutta siinä elämänvaiheessa se oli iso juttu. Vaikeat hetket ovat kuitenkin mitä parhain hetki harppoa eteenpäin, kasvaa ja karatakin. Löytää uusia juttuja, joita voi kutsua omikseen. Kehitykseen kuuluu kiinteällä tavalla se, että oppii uutta. Jos haluamme tulla huomatuksi ja tarjoilla jotain ihan omaa, meidän on uskallettava päästää irti totutuista tavoista ja ottaa kasvun askeleita eteenpäin. Uskon, että taidealan yrittäjänä kasvu löytyy kääntymällä sisäänpäin, inspiroitumalla ihan jostain muusta kuin oman yhteisön tuotoksista ja siitä, että uskaltaa laittaa portfolioonsa sen työn, jonka näyttäminen vähän jännittää.

Jakson runko

01:29 Johdanto jaksoon
02:06 Tarina plagioinnista
04:58 Big Magic ja omistajaa vaihtavat ideat
09:36 Kun kaikki on jo tehty, jää jäljelle tulkinta
10:33 Plagiointi: taidevarkaus vs. jäljentäminen
12:12 Miten välttää plagiointi: inspiraatio, erilaisten ideoiden sekoittaminen ja “lähdeviittaus” idean lainaamisessa
15:57 Uuden suunnittelu ilman muiden töiden vaikutusta
18:11 Turvaa selustasi dokumentoimalla työsi syntyprosessi
19:52 Jos kaikki on jo tehty, erottautumistekijöiden on löydyttävä sinusta
23:04 Mikä tekee työstäsi juuri sinun näköisesi työn? Millainen on unelma-asiakkaasi?
24:52 Voiko plagiointia oikeasti välttää?
27:00 Kilpaile rehdisti, kasva ja kehity

Jaksossa mainittiin

Elizabeth Gilbert: Big Magic (kirja)
CIIT: Tips to Avoid Art Plagiarism Toward Becoming a Better Artist
PetaPixel: Plagiarism or Coincidence? A Curious Case in the Sony World Photo Awards

Edellinen
Edellinen

#100 Uni paras lääke on - Lääkäri Jenni Hyysalo rohkaisee nukkumaan

Seuraava
Seuraava

#098 Graafikko Anna Haggrén tietää, että visuaalinen ilme tuo osaamisen esiin